ARKANGELISSA
Pääsimme vaimoni kanssa Suomi-Venäjä -seuran retkelle viime tipassa, ensimmäiseltä varasijalta, mutta pääsimme kuitenkin. Pahaksi onneksi edellisellä viikolla putosin talon kattopeltejä uusittaessa ruodelaudoituksen läpi ja kylkiluu murtui. Lääkärityttö arveli vain ”kylkiluiden nyrjähdystä”, joten uskaltauduin reissuun. Linja-auto lähti Oulusta Vartiuksen rajanylityspaikalle, joten ajoimme Kontiomäkeen ja hyppäsimme siinä ystävällisen porukan mukaan.
Rajanylitys sujui kohtalaisen nopeasti ja ajelimme hissukseen hyvää tietä suomalaistenkin rakentamaan Kostamukseen, jossa oli ruokailu tilattu huoltoasemalle. Ruokana oli iso lihapulla paistettujen perunoiden ja salaatin kanssa, nam. Hinnat ovat nousseet viime käyntimme jälkeen, ruoka 12 euroa.
Alkoi körötys kohti Karhumäkeä, jonne matkaa 335 km. Tie ei kehuja kestä, samanlaista kuin Huutoperäntie kelirikkoaikana ja kun urakoitsijalla on ”nahjusaika”.
Reissussa oli mukana Kuusamon korkeudella Vienan Suvannon kylässä 75 vuotta sitten syntynyt Vilho Rohkimainen (Vasseli Rohkimani) ja hän kertoili olleensa seitsemän vanha, kun miliisi vei isän, eikä häntä sen jälkeen ole näkynyt. Isän vienti kai johtui hänen työstään, nimittäin hän kierteli Suomea laukkuryssänä eli laukkurina. Laukkureita kierteli Suomessa parhaillaan ennen sotia noin 1300 miestä ja vaikka työ oli kovaa, niin se oli merkittävä tulonlähde rajan takaisessa Karjalassa. Vilho kertoi laukkurien kiertäneen Ahvenanmaata ja Ruotsia myöten, olivatpa jotkut käyneet Islannissa saakka. Yleensä laukkurit tulivat talveksi kotiin, mutta oli Vilhon isä ollut kerran kuusi vuotta samalla reissulla. Heitä oli joitain ryöstetty ja tapettukin. Useimmat tapot selvisivät ja ”tukkuliikkeenä” toimi Oulun seudulla ”Illikaisen pirtti”. Jotkut nuoret laukkurit rakastuivat soreaan neitoon ja veivät neidon mukanaan, eli Vilhon mukaan ”vaihtoivat tavaran tavaraan”. Tällainen tosin oli harvinaista.
Pakkaskuu, tuiskukuu, maaliskuu, sulakuu, oraskuu… Ville luetteli vienankarjalaisia kuukausien nimiä ja opetti, että sydänkesällä karjalaiset viettävät Lehti – Iivanan juhlaa. Pimiekuun 27. päivä.
Vilho kertoi Kiestingin suunnan taisteluista, jossa suomalaiset jäivät mottiinkin ja tuntuvista miestappioista. Jollain aukealla oli ollut 200 suomalaista kaatunutta ja eräs 60 miehen partio tuhoutunut konekiväärituleen järven jäälle väijytyksestä. Vilho tuli suomalaisten perääntyessä äitinsä kanssa Suomeen ja asuu nyt Oulun lähellä. Reissuun Vilho lähti osaksi tapaamaan siskoaan Arkangelissa ja tapaamaan paikallista valtionarkiston päällikköä saadakseen sukututkimukseensa tietoa omaisten kohtalosta. Mainittakoon, että alkulämmittelyt sujuivat myönteisesti.
Ajelimme läpi harmaiden kylien, kuin lapsuudestani, vaikka enemmän silloin maalia käytettiin. Bussin tie kulki Elias Lönnrotin tutuksi tekemien karjalaisten runokylien kautta. Alkuperäisessä kunnossa olevat suot ja rimmet hurmasivat mieleni. Jotkut suot olivat lähes silmänkantamattomia, pieniä ja suuria lampia siellä täällä, pieniä käkkärämäntyjä ja pystyyn kuolleita puita välillä määrättömästi. Kostamuksen lähistöllä oli suuria kalliomuodostelmia soilla, kuin saaria. Vedet olivat järkeään kirkkaita, vaikka kylät ovat järvien ja jokien varsilla. Ennen kotiseudullanikin oli tällaisia soita, mutta ei enää ojituksen ansiosta. Suomessa järvet ovat rehevöityneet mielestäni vain ojituksen vuoksi. Lapsena Koivujärven pohjoispäässä jäi katiskan päälle puolitoista metriä vettä, nyt ei kesällä tahdo päästä siitä veneellä liikkumaan pintaan ulottuvan liejun takia ja Nikkarin saariin asti ovat levät loppukesällä pinnassa.
Karhumäkeen saavuttiin noin klo 20 ja illallinen odotti Malaja Medvezhka eli Pikku Karhu -lomakylässä Äänisen rannalla. Jyhkeistä pyöröhirsistä tehdyt rakennukset olivat uudehkoja ja paikka siisti.
Karhumäessä on vankila, korkea lauta-aita ja sen päälle pyöritetty lankaa, veitsenterävät väkäset välkkyen. Maanpäällisen kerroksen alla on vielä kolme maanalaista kerrosta ja pahimmat tappajat alimmaisessa, joten ei sieltä karata. Vartiotorneissa olevilla vartijoilla on käsky ampua kyselemättä liian lähelle aitaa tulevia.
Aika pian hyppäsimme taas bussiin ja kovin pitkää matkaa ei ollutkaan Povensaan Stalinin kanavalle, jossa jatkosodan aikana venäläiset talvella aukaisivat sulut yöllä ja suomalaisia hukkui alajuoksulla.
Jossain lähistöllä on myös Sandormoha, paikka jossa Stalinin vainojen aikaan tapettiin ja haudattiin yli 6000 miestä. Tällä reissulla ei ollut sinne suunniteltu käyntiä.
Nyt sitä sitten oli aikamoista köröttelyä Äänisen itärantaa kohti Puutoisten kaupunkia. Tie veteli sinne tänne ja söin liikaakin särkylääkkeitä. Onneksi voin pidellä oikealta puolelta kädensijasta kiinni, se vähän vaimensi töyssyjä. Laulettiin ja kertoiltiin juttuja paremmilla tieosuuksilla. Apukuljettaja huuteli tietävänsä venäläisestä teiden Tim-luokituksesta, joka on 1-60 iskua minuutissa persaukseen… Harmaita kyliä toisensa jälkeen, ei viljaa kasvamassa, eläimiäkin vähän. Metsät suuria puuvarastoja kerrassaan ja pituus metrikaupalla korkeampi kuin kotimaassa. Vihdoin ennen puoltayötä saavuttiin motelli Ujutiin Puutoisissa ja arvatkaapa nukuttiko… nukutti.
Aamulla haukottelin sängyssä, mutta käsien venytys olisi saanut jäädä toiseen kertaan, sillä kylkiluu selvästi liikahti murtumiskohdassaan ja perusähinä alkoi. En päässyt itse ylös, mutta turvauduin lihalliseen vaimooni, joka auttoi ylös ja laittoi Elisan antaman tiukan siteen vartaloni ympäri.
Vessa ja suihku olivat käytävässä meidän huoneen osalta, ja huoneessa ihmeteltiin kalustoluetteloa. Esim: Kaappeja 3, sänkyjä 3, kynnysmatto 1, kukallista mattoa 5 m, valkoisia verhoja 2, ruskeaa verhoa 4, kukallisia sänkypeittoja 3, Rolex-merkkinen tv 1, kaukosäädin 1, kaksi metriä antennijohtoa ja niin edespäin. Kaikki tuhkakupista ja kukista lähtien oli kirjoissa ja kansissa.
Aamupalalla hyvin löysä kauraryynivelli, 2 siivua leipää, jogurtti, juustosiivuja ja tsuajua tai teetä pullineen. Hotellin yhteydessä toimi kauppa, josta ostettiin eväitä, sitten olikin jo kierrosajelu kaupungissa.
Puudos on suomeksi Pudas, joen haarassa maata. Ollut kauppapaikka joka näkyy vieläkin silloisten kauppiaiden isoina taloina. Kauppiaiden aukiolla oli pakollinen Leninin patsas ja sodissa sekä Tshernobylissä kuolleiden kolmen miehen muistolaatat ja kivet, paljon hienoja kukkalaitteita, joten täällä pidetään poismenneiden sankarien muistoa arvossa.
Jatkettiin Kargopolin kaupunkiin, mutta puolivälissä poikettiin Lieksamojärven rannalta alkavaan Kenozeron luonnonpuistoon, johon jäi 14 matkalaista. Kenozero on Venäjän toiseksi suurin kansallispuisto, koko Kenajoen suistoalueet. Rannalla oli hienot pyöröhirsimajoitusrakennukset, joissa tarjottiin mahtava kala-ateria salaatteineen ja sörsseleineen. Enpä muista syöneeni niin hyvänmakuista paistettua kalaa koskaan. Paljastui, että kala oli matikkaa, siivottu ja suolattu miedosti yli yön, sitten pyöräytetty palat smetanassa ja vielä vehnäjauhossa, jonka jälkeen paistettu. A vot, kun oli hyvää muidenkin kuin minun mielestä. Vaikka kalavateja oli useita, ne tyhjenivät pikavauhtia ja vannotin vaimoa ottamaan ohjeen talteen.
Kargopol on isojen kivikirkkojen kaupunki, vanhin Kristuksen syntymän kirkko 1500-luvulta. Kaupunki oli aikoinaan suolakaupan vauras keskus, nykyisin asukkaita 11000. Yötä oltiin hotelli Kargopolissa, hyvä kalaruoka alakerrassa, jossa välimerellinen tunnelma. Pääsin vaimon kanssa oikeaan luksus sviittiin.
Klo 8 aamulla alkoi 680 km matka Arkangeliin. Rika Voloksajoki, Niantamajoki (Niantamakylä myös=rikas maa) Karnankajoki, vain muutamia jokia mainitakseni ylitimme. Harmaita ja vähemmän harmaita kyliä ohitimme jatkuvasti. Kyllä Venäjällä on omalla tavallaan kaunista, luonto ja elintapa ja en tiijä, mikä viehättänee. Eräs entinen opettaja kertoi olevansa ”Venäjän hullu” – matkustelee vaimonsa kanssa täällä, ja on kuulemma omituinen harrastuskin. Koska hän on opettanut elämänsä ajan oikeinkirjoitusta, niin nyt hän lähettelee tutuille kirjeitä, joissa on joka sanassa jokin kirjain väärin… hoh hoijaa!
Jo ennen Puutoista kiinnitin huomioni pelloilla ja pihoillekin levinneeseen jättiputkeen, kasvi on vallannut isoja alueita aina Arkangeliin asti. Stalinin käskystä etsittiin satoisa ja paljon energiaa sisältävä kasvi karjalle ja valituksi tuli Kaukasian-jättiputki. Kasvi oli satoisa ja lehmät lypsivät enemmän rasvaista maitoa, mutta se oli kitkerää. Lisäksi auringonvalossa kasvista sai pahoja palovammoja, mutta näistä kielteisistä seikoista ei ollut terveellistä puhua. Stalinin kuoltua moneen osavaltioon levinneestä kasvin viljelystä vaivihkaa luovuttiin, mutta liekö taistelu Venäjällä jo hävitty mene ja tiedä, onhan se ongelma Baltian maissakin, ja Puolassa kasvia kuulemma nimitetään Stalinin kostoksi.
Puolivälissä matkaa ruokailimme Bereznikissä, vaihteeksi maistuvaa kalaruokaa. Eräällä korkealla mäellä oli kylä kirkkoineen ja pysähdyimme ikivanhan hirsitalon eteen. Talossa toimi pieni sekatavarakauppa, jonne lähes kaikki laskeutuivat ”shoppailemaan”. Muut matkustajat ottivat jäätelöä ja pientä purtavaa, mutta minä ostin lisäksi paistinpannun vaimolle ja sekös iloisia myyjätyttöjä nauratti. Turistit ovat täällä harvinaisia, niinpä myyjät tulivat ulos vilkuttamaan meille. Vaimo motkotti, että miksi jo mennessä ostit paistinpannun, kun joudumme sitä raahaamaan, mutta eihän sitä kaikkea tule ajatelleeksi.
Arkkienkeli Mikaelin kaupunki Arkangeli näytti illan hämyssä isolta ja komealta, kun ajelimme sinne Vienajoen yli kulkevilta silloilta. Majoituimme hotelli Dvinaan aivan keskustassa.
Ohjelmassa aamulla oli mm. käynti pomorien historiasta ja kulttuurista kertovassa näyttelyssä, sekä Belomorskie Uzory käsityöpajassa ja myymälässä. Kaikkea taidokasta ne näkemämme naiset saivat aikaiseksi pajoissa, ja samantapaisiakin elämässä selviytymiseen liittyvää esineistöä oli näytillä kuin kotona Suomessa.
Maistuvan kalaruuan jälkeen mentiin Malye Karely (pikku Karjala) ulkomuseoon 25 km Arkangelista ja siellä kierrellessä sitä olikin näkemistä. Oli tuotu eri alueilta rakennuksia ja muuta tavaraa, joten sai käsityksen kunkin alueen menneestä elämästä. Hollannista tuotujen piirustusten mukaan tehtyjä valtavia tuulimyllyjä, jotka olivat monikäyttöisiä. Jauhettiin jyviä, sahattiin lautoja ja pyöritettiin erilaisia sovellutuksia. Opas, nuori pitkänhuiskea nainen selosti kaiken tarkkaan, mutta kun vaihdoimme aluetta, niin naisella oli salakavalan pitkä jalannousu, ettei siinä tavalliset kuolevaiset pysyneet perässä.
Oli kirkko ja tsasounia ja tietenkin asuin- ja karjasuojia, jotka olivat saman katon alla. Eniten minua kiinnostivat erään alueen talot, joissa ei ollut savupiippua, mutta uuneilla ne lämmitettiin. Savu meni yläkertaan ja tuli sieltä pienistä luukuista ulos, vähän niin kuin savusaunasta. Välikatossa oli jyhkeät lankut, eikä savu päässyt asuinhuoneisiin. Piiputon talo kulutti puita vain 1/3 piipulliseen verrattuna. Tulipaloja ei kuulemma syttynyt muita taloja enempää…kai noki eristi yläkerran.
Torstaina suurin osa porukasta läksi Pinegan luonnonpuistoon, matkaa 190 km sivu, mutta päätimme vaimon kanssa jäädä reissusta pois, koska tie on huonoa ja kylkeni ei yksinkertaisesti ollut kunnossa. Retkeläiset kertoivatkin tultuaan käyneensä ”Golybinskin vajoama-luolassa” ja ”pyhällä lähteellä”, jossa on oma kasvistonsa ja puustonsa. Olisin niin mielelläni osallistunut, mutta kun ei, niin ei!
Meille Arkangeliin jääneille oli järjestetty pari sorjaa tyttöä oppaaksi – suomea opiskelevia, ja läksimme kiertämään kaupunkia paikallisliikennettä hyväksi käyttäen. Kaupungin ydinalue oli upea ja pakollinen Lenin-patsas tietysti killotti keskusaukiolla, nuoriso kuulemma kutsui sitä King Kongiksi. Tiet ovat välttävässä kunnossa, ainakin kylkiluuni mielestä ja jalkakäytävät teiden ulkopuolella ilman päällystettä. Lankuista tehtyjä tien pätkiä siellä täällä, mutta niillä vain naiset korkeakorkoisilla kengillä napsuttelivat menemään. Naisten sääret olivat arvioni mukaan 12-13 cm pitemmät kuin suomalaisilla naisilla ja vaatetus nuorekkaan asiallista… yhtä lyhythameista ”tuuletustapausta” lukuun ottamatta. Miesten muoti näytti olevan nutipää ja löysät kamppeet. Herttaiset opiskelijatytöt joutuivat todelliseen kielikylpyyn seurassamme ja aikoivat tulla vastavierailulle Ouluun. Arkangelissa on muuten asukkaita 370 000 ja se on perustettu 1584 Iivana Julman käskykirjeellä. Nimi tulee aikanaan kaupungin lähellä sijainneen enkeli Mikaelin kantaneen munkkiluostarin mukaan.
Perjantaina sitten alkoi paluumatka kohti Kargopolia, lyhyitä taukoja pitäen. Bereznikissä syötiin kala-ateria ja siellä korkean mäen kaupassa pysähdyttiin taas. Eräs mies otti minusta oppia, osti paistinpannun ja lopullisesti myyjätytöt menivät sekaisin, kun leikinpäältä kosin Vilhon (Rohkimainen) avustamana. Tosin heti muistin olevani vankasti naimisissa ja luikahdin autoon. Myyjätytöt tulivat ulos vilkuttamaan ja laittoivat lentopusuja siihen malliin, että mieleeni hiipi muisto enostani Erkistä. En muista kerroinko autossa tätä, mutta eno joka tapauksessa jatkosodan kovassa tykistökeskityksessä lensi ilmassa ja tuli vähän ”tärähtäneeksi”. Kun hän tuli kotiinsa toipumaan, niin mummoni kehotti käymään tyttöystävän luona. Pois tultuaan seuraavana aamuna eno oli virkkanut ”Siellä aitassa tuli pusujakkii niin paljo jotta lotisi”. Majoituttiin taas hotelli Kargopoliin yöksi.
Kargopolissa sattui olemaan markkinat ja niihin mielellämme tutustuimme. Oli lentopallo-otteluita, shakinpeluuta, lapsille kaikenlaista keinua ja keikutinta, myyntikojuja monenlaisia, sekä myyntikojujen takana metsikössä taidetta. Ostin yhden taulun perivenäläisestä pihapiiristä.
Iltapäivällä saavuttiin Kenozeron kansallispuistoon ja otettiin B-ryhmän retkeilijät mukaan. Monenlaista juttua ja kuulemista oli puolin ja toisin kertynyt. Majoituttiin illalla hotelli Ujutiin Puutoisissa.
Sunnuntaina sitten Suomeen… Puutoinen-Karhumäki-Kostamus-Vartius-Kontiomäki.
Suomen puolella ensinnäkin silmiinpistävintä on metsien erilaisuus. Venäjällä hakkaamatonta korkeata ja Suomen puolella harvaa… Tuntui että 2/3 puustoa on vähemmän. Tuli väkisinkin mieleen, että hakataankohan me liian hätäisesti puut jo liian pieninä? Tietysti täällä on kaikki paikat laitetumpia ja sitten taloja ja maatiloja ilman lähinaapuria. Venäjällä kaikki asumukset ovat ”huutoetäisyyden” päässä tai lähiryppäässä.
Mukavaa oli tulla kotiin. Koirat Olga ja Veera olivat enemmän kuin mielissään, eivätkä päästäneet meitä ”puun taakse” pitkään aikaan.
Ensi kesänä sama porukka järjestää reissun Kuolan niemimaalle Barzukaan ja Umbaan kansanmusiikkifestareille… Saa nähdä, tuleeko lähdettyä
Jukka Samuel